Miten kivuttomasti se liikkuukaan? Kiirehtii männyn alle, nappaa kävyn etukäpäliinsä, loikkii päämäärättömän näköisesti puutarhassa, pysähtyy, painaa kävyn nurmeen, vilkuilee ympärilleen  tarkistaen ettei kukaan ole huomannut häntä ja sitten taputtelee nopeasti etukäpälillään kävyn piiloon. … Ja eikun samalla intensiteetillä uuden kävyn hakuun.  … No minne se nyt lähtee? … Aaa, viekin osan kätköistä kulman taakse takapihalle, etteivät kaikki kävyt ole niin sanotusti samassa korissa – varsin fiksua.

Milloin olin edellisen kerran nähnyt oravan? Siitä täytyi olla vuosia. Mitä yleensäkään tiesin pihamaamme päiväsaikaisista tapahtumista? Hyvin, hyvin vähän (lue en siis yhtikäs mitään). Vuoden 2005 opintovapaani antoi minulle mahdollisuuden tarkkailla pihapiirimme tapahtumia ja siitä lähtien olen joka syksy nähnyt Kurre Kultakutrin palaavan touhuihinsa pihallemme. – Voisko se muistaa mäntymme tai takapihamme tammen ja sen makoiset terhot? Joka syksy Kurre Kultakutrin touhuilua on kuitenkin riemastuttavaa seurata: Käpy, kuoppaus, peittelytoimenpiteet ja kiireen vilkkaa seuraavaa hakemaan – miten herttaisen yksinkertaista, melkeinpä kadehdittavan terhakasta ja tehtävälleen aidon vilpittömästi omistautunutta toimintaa vailla minkäänlaisia huolia tai epäilyjä lopputuloksesta. Tutkimusten mukaanhan oravat löytävät kätköistään vain noin 10 %.

Mikä on sinun innostava perustehtäväsi?