Aamun raikkaus oli vielä ilmassa, kun puistoisella jalkakäytävällä vastaani potkutteli rollaattorillaan kevyeen kesätakkiin ja ruudulliseen lippalakkiin pukeutunut iäkäs herra. Ohittaessamme toisemme tervehdimme hymyssä suin. Hänen rauhallinen ja elämänkokemuksensa täyttämä ääni sai askeleeni kevenemään ja mieleni täyttymään tyyneydestä.

Päiväkodin ohi astellessani näin aidanraosta päiväkotilaisia pihaleikeissään, kuravaatteissaan, pipoissaan ja raittiista ilmasta innoissaan. Silmäni kohtasivat keinussa kiikkuvan pikkutytön kanssa. Hän hihkaisi minulle reippaasti ja kuuluvasti moit. ”Moi”, sanoin myös minä ja hymyilin tytölle tuntien lapsesta tarttuvan reippaan iloisuuden vetävän suupieleni korviin.

”Mahdettaisko me mahtua samaan kyytiin?”, kysyi kävelykeppiin nojaava vanhempi herrasmies kauppakeskuksen hissitasanteella. ”Kyllä varmasti mahdumme”, sanoin ja pidin hissinovea avoinna, jotta hän pääsi siirtymään hissiin. Keskustelimme hissimatkamme aikana hyvin luontevasti hissinkäytön helppoudesta. Ennen hissistä poistumistaan hän kääntyi puoleeni, katsoi lempeästi silmiini ja toivotti hyvää päivänjatkoa. ”Kuin myös teille oikein hyvää päivänjatkoa.” Tuntui kuin olisimme tunteneet toisemme huomattavasti paria kerrosväliä kauemmin. 

Minkälainen hetki – kohtaaminen – on viimeksi lumonnut sinut?