Kun oivalsin, että tulisinkin pärjäämään pari viikkoa ilman läppäriäni, halusin tietenkin saada läppärini mahdollisimman nopeasti huoltoprosessiin. Siksi päätin heti lauantaiaamuna tarkistaa, milloin läppärini tulisi olla liikkeessä, jotta se olisi varmasti mukana seuraavassa huoltolähetyksessä. Ehkä jopa alitajuisesti toivoin, että läppärini voitaisiin lähettää huoltoon jo lauantaina. Se ikään kuin jotenkin lyhentäisi kahden viikon aikaa, jos saisin tuupastua läppärin mahdollisimman nopeasti prosessiin.
Tässä osaava tiimimme … joo ja tuossa lankapuhelinnumero … Ei voi olla totta!! ”Kaikki asiakaspalvelijamme ovat varattuja. Palvelemme teitä … ” Tämä ystävällinen naisääni (mielenkiintoista sinänsä, sillä verkkosivujen mukaan osaavassa tiimissä on vain miehiä) ohjaa minut verkkosivuille. Siellähän minä juuri nyt olen ja yritän tavoittaa henkilöä, joka kertoisi, miten nopeasti läppärini saadaan lähetettyä huoltoon! No, eipä sitten muuta kuin soittamaan yksitellen osaavan tiimin kännykkänumeroihin tietämättä yhtään, ketkä heistä ovat töissä ja ketkä vapaalla. Ehdin soittaa seitsemään numeroon – sorry sorry sorry – joista yksi oli varattu ja muissa vastassani oli lauantaiaamupäivän hiljaisuus. Sitten minulle soitettiin. ”No itseasiassa, meillä on liike tänään kokonaan kiinni ja ihan tyhjänäkin, sillä lattianvahausporukka on siellä tänään hommissa. Maanantaina ollaan kyllä taas sitten auki ihan normaalisti ja silloin saadaan läppärisi lähtemään huoltoon. Meiltä lähtee tavaraa huoltoon viikolla ihan päivittäin.” Loistavaa eli minun ei tarvitsisi lähteä mihinkään lauantaina! Liikkeeseen menon vaihtoehto nimittäin käväisi mielessäni, kun numeroita numeroiden perään kännykkääni naputtelin. Soittajan reipas ääni ja tilannettani ymmärtävä kuuntelu saivat minut oivaltamaan, että jos kivijalkaliike pystyy pistämään kauppansa päiväksi kiinni, minä kyllä tulen selviämään pari viikkoa pöytätietokoneen toiminnalleni tuomien rajoitteiden kanssa.
Maanataiaamuna heti kymmenen jälkeen marssin liikkeeseen ja jätin läppärini huoltoreissulle.
Kun auto oli pesty ja suurin mielenkuohu laantunut, asettauduin vanhan pöytäkoneeni viereen. Jos tilanne on se, että seuraavat viikot minun tulee pärjätä ilman läppäriä, niin mitä minä siitä huolimatta edelleen pystyn pöytäkoneella tekemään. – Luojan lykky, että pienen kosketusnäytöllisen tabletti-läppärin hankittuani, vanha isonäytöllinen pöytäkone sai jäädä paikalleen ihan vain siksi, että ”valokuvakirjojen teko on sillä niin paljon helpompaa” (lue: olen tottunut tekemään valokuvakirjat sillä).
Kaikki tiedostot ovat käytettävissäni – hallelujaa ja syvä kumarrus pilvipalveluille. Officepaketti on vanhempaa versiota – kaikki perustoiminnot toimivat edelleen. Sähköpostin ulkoasu on osin erilainen – teetättää vain aiempaa hieman enemmän vaivaa saada se näyttämään vastaanottajalle entisenlaiselta. Mikä tässä nyt sitten oikeastaan muuttuu? Suurin konkreettinen muutos on paluu kiinteään työskentelypisteeseen – näinhän töitä tehtiin ennenkin. Mentaalipuolella muutos tuntuu ehkä isommalta: liikkumavapauttani rajoitetaan, sillä pöytäkoneen kanssahan ei mennä kahvilaan työskentelemään eikä asiakaskäynnille – entäpä sitten? Parin viikon ajan saan käyttää luovaa ongelmanratkaisutaitoani ja ehkäpä löydän rutiineihini kokonaan uudenlaisia ja omaperäisiä toimintatapoja.
Tästä tulee taatusti mielenkiintoista!
”Valitettavasti tämä läppäri pitäis nyt kyllä lähettää huoltoon.” ”Miten kauan se sillä matkalla sitten olisi?” Kyllä siinä pari viikkoa menee.” PARI VIIKKOA!” ”Niin voi siinä mennä vähän pidempäänkin, kun …” Tässä vaiheessa korvani sulkeutuivat ja jäin miettimään, miten yrittäjänä pärjäisin KAKSI VIIKKOA tai hyvässä lykyssä vielä pidempäänkin ilman läppäriäni.
Ensimmäiseksi aloin skannata aikataulujani … ”Niin tehdäänkö tästä lähete?” ”Ei, nyt ei todellakaan tehdä mitään lähetettä. Mun pitää ensin ratkaista, missä välissä huollosta olisi vähiten haittaa, sillä juuri nyt en voi koneestani luopua.” Niin, kyllähän tässä kone itsessään toimii. Valokuvia tällä vaan ei pysty ottamaan. Koneessa on vielä takuuaikaa jäljellä kesäkuuhun asti, joten ennen sitä, jos löytyy sopiva ajankohta niin kamerakin saadaan korjattua.”
Marssin typertyneenä ulos kaupasta. Okey, pärjään kyllä ilman kameraa, se ei ole tärkein työkaluni. Täytyy jossakin välissä funtsia asiaa vähän tarkemmin. Ja se väli tuli seuraavana päivänä eli eilen, kun koneeni näyttö pimeni kokonaan.
Käsillä oli siis mieletön mahdollisuus testata elämää ilman läppäriä?! Ensimmäiseksi lähdin pesemään autoa.
Miten kivuttomasti se liikkuukaan? Kiirehtii männyn alle, nappaa kävyn etukäpäliinsä, loikkii päämäärättömän näköisesti puutarhassa, pysähtyy, painaa kävyn nurmeen, vilkuilee ympärilleen tarkistaen ettei kukaan ole huomannut häntä ja sitten taputtelee nopeasti etukäpälillään kävyn piiloon. … Ja eikun samalla intensiteetillä uuden kävyn hakuun. … No minne se nyt lähtee? … Aaa, viekin osan kätköistä kulman taakse takapihalle, etteivät kaikki kävyt ole niin sanotusti samassa korissa – varsin fiksua.
Milloin olin edellisen kerran nähnyt oravan? Siitä täytyi olla vuosia. Mitä yleensäkään tiesin pihamaamme päiväsaikaisista tapahtumista? Hyvin, hyvin vähän (lue en siis yhtikäs mitään). Vuoden 2005 opintovapaani antoi minulle mahdollisuuden tarkkailla pihapiirimme tapahtumia ja siitä lähtien olen joka syksy nähnyt Kurre Kultakutrin palaavan touhuihinsa pihallemme. – Voisko se muistaa mäntymme tai takapihamme tammen ja sen makoiset terhot? Joka syksy Kurre Kultakutrin touhuilua on kuitenkin riemastuttavaa seurata: Käpy, kuoppaus, peittelytoimenpiteet ja kiireen vilkkaa seuraavaa hakemaan – miten herttaisen yksinkertaista, melkeinpä kadehdittavan terhakasta ja tehtävälleen aidon vilpittömästi omistautunutta toimintaa vailla minkäänlaisia huolia tai epäilyjä lopputuloksesta. Tutkimusten mukaanhan oravat löytävät kätköistään vain noin 10 %.
Mikä on sinun innostava perustehtäväsi?
”Katso kalenteristani sopiva aika ja pistä sinne varaus” – HEP! Minkä valtuutuksen juuri annoit?
Kuinka tavallisia ovatkaan lausahdukset päällekkäisistä palavereista tai täyteen buukatuista kalentereista, jotka luovat tarpeen venyttää työpäivää, jotta ne oikeatkin työtehtävät tulisivat tehtyä? Kuka aikaamme oikein tuhlaa ja millä valtuutuksella? Ikävä kyllä se suurin syntipukki tähän tilanteeseen taitaa löytyä peiliin kurkkaamalla.
Mietitäänpä sitten hetki tilannetta. Kuinka moni meistä merkitsee ensimmäisenä työviikkonsa kalenteriin aikavaraukset tärkeimpien työtehtäviensä hoitamiseen? Kuinka moni meistä onkaan sitten ensimmäisenä tinkimässä juuri näistä aikavarauksista esimerkiksi palaverikutsun takia? Todennäköisesti ainakin jotkut meistä, sillä Työturvallisuuskeskuksen tuottavuusasiantuntija Risto Tanskasen mukaan 80 % palavereista tuntuvat työntekijöistä turhilta. Ja mikä voikaan turhauttaa enemmän kuin ajan antaminen palaverille, jolta puuttuu tavoite, johon tullaan valmistautumattomina, jossa oma rooli on epäselvä ja josta lähdetään epätietoisena yhdessä saavutetuista tuloksista! Näyttää vähän siltä, että täytynee taas napata illasta muutama tunti oman vastuualueen hommien hoitamiseen – ja täysin omaehtoisesti rakennettu kierre on valmis.
Mitäpä tapahtuisi, jos ottaisit aikasi hallinnan omiin käsiisi? Arvaan, että moni hymähtää heti, että joopa joo, missä välissä sen nyt tässä ehtisi tehdä. Olet täysin oikeassa, sillä ei ehdikään, jos kuvittelet sen tapahtuvan täysin itsestään. Ensimmäisenä voit kokeilla todella tärkeiden, aikakriittisten työtehtäviesi listaamista. Miten paljon niitä on ja miten paljon aikaa niiden tekemiseen arvioit tarvitsevasi? Siirrä nämä tehtävät kalenteriisi ja katso, miltä tilanteesi näyttää. Oletko tyytyväinen näkemääsi tai mitä kenties haluaisit muuttaa? Yllättäviä vaikutuksia ajankäyttöösi (sekä koko työyhteisösi toimintakulttuuriin) voit saada myös kysymyksellä: Mistä syystä tämä palaveri tarvitaan? Saamasi vastaukset voivat olla varsin mielenkiintoisia ja saatat harkita uudelleen, kenelle luovutat avaimet hallita ajankäyttöäsi.
Millä keinoilla sinä hallitset oman työaikasi järkevää käyttöä?
Olimme mieheni kanssa kävelyllä ja teimme tavallisen lenkkimme. Vanhan puutarhan portinpieleen oli tuotu kaunis kori täynnä todella herkullisen näköisiä omenoita ja kyltti Ole hyvä – ota tästä. Ensin olimme hieman ymmällämme ja katsoimme toisiamme. ”Kyllä sitä nyt yksi omena pitää maistaa, kun noin hyviltä näyttävät”, sanoi mieheni ja nappasi ompun korista.
Jäin miettimään muutamaa viikkoa aiemmin paikallislehden tekstaripalstalta bongaamaani ehdotusta omenoiden liittämisestä jokamiehen oikeuksien piiriin. Eli kuka tahansa voisi marssia kenen tahansa puutarhaan ja kerätä omenapuiden sadon itselleen. Jo ihan pelkkä ajatuskin tuntuu pöyristyttävältä ja röyhkeältä ja oikeustajuni vastaiselta. Tätä – tietenkin nimetöntä – ehdotusta fiksumpi ja rehdimpi toimintatapa sen sijaan oli tämä ole hyvä ota tästä –tyyli. Se, jolla on omenoita yli oman tarpeen tarjoaa sille, joka ohikulkumatkallaan haluaa omenan suuhunsa popsia. Kumpikin voittaa. Kummallekin tulee hyvä mieli. Kaikki tapahtuu yhteistyössä, vapaaehtoisesti ja ilman minkään lain velvoitteita tai oikeutusta.
Mitä hyvää sinulla on pistää tarjolle?
”Meillä pyöräytettiin organisaatio uuteen uskoon muutama kuukausi sitten. Vielä on kyllä ihan hakusessa, mitä tässä nyt oikein pitäisi tehdä tai ketä kuunnella. Tiimit myllättiin uusiksi ja esimieskin vaihtui. ” NIINPÄ NIINPÄ – mietitäänpä hetki.
Miltä tuntuisi, jos kaikki pysyisi muuttumattomana? Siis aivan kaikki. Kerran luotu organisaatiomalli olisi vakio. Työt tehtäisiin vuodesta toiseen täysin samoin rutiinein. Työurat olisivat elinikäisiä. Kaikkinainen kehitys olisi pysäytetty. Uskon, että kovinkaan monen psyyke ei kestäisi tällaista ”jäädytettyä” tilannetta.
Mikä sitten on toinen ääripää? Totaalinen kaaos, jatkuva improvisaatio eri kokoonpanoilla? Tähän joku voisi sanoa, että joo totahan tämä nykyelämä monilta osin meille tarjoilee niin yritys- kuin henkilökohtaisellakin tasolla. Itse näen sodan ja varsinkin sen seurausten olevan totaalista kaaosta. Improvisaation määrään, laatuun, paikkaan ja ajankohtaan me taas pystymme itse vaikuttamaan.
Mitä sitten jää näiden kahden väliin? Siihen jää hallittu muutos: kehitys, joka ruokkii henkilökohtaista sekä yritystemme, yhteiskuntamme ja koko ihmiskuntamme kasvua – taisi olla joltisenkin mahtipontisesti sanottu. Uskon kuitenkin vahvasti, että silloin, kun muutokset toteutetaan hallitusti, kaikkia käytettävissä olevia vaihtoehtoja avoimesti tarkastellen ja osallisten kanssa aidossa vuorovaikutuksessa, tulevaisuutemme kehittyy aidosti pala palalta.
Minkä palasten paikkaa sinä parhaillaan pyörittelet?
Mikä on sinulle tyypillisin tapa rakentaa isoa sanotaanko vaikka yli tuhannen palan palapeliä? Mitä teet aivan ensimmäiseksi? Miten etenet? Miten säilytät keskeneräistä palapeliä? Jne.
On hienoa katsoa erilaisia palapelin rakentamistapoja. Jotkut meistä ovat todella systemaattisia: aloittavat kääntämällä kaikki palat kuvapuoli ylöspäin samalla erottelemalla reunapalat erikseen ja saman sävyiset palat yhteen. Toiset meistä kaatavat palat pussista, nappaavat jonkin mielenkiintoisen palan ja alkavat summamutikassa kokeilla siihen sopivia paloja. Toiset meistä uppoutuvat tuntikausiksi palapelin rakentamiseen ja toiset tuskastuvat tehtävään jo lähes alkumetreillä.
Entäpä jos palapelistä ei ole kuvaa saatavilla? Mitäpä jos palasilla olisikin useita eri vaihtoehtoja liittyä toisiinsa? Entäpä jos palapelistä puuttuvat tyystiin reunapalat tai palapelistä voisikin tulla minkä tahansa muotoinen? Voisiko olla puuttuvia palasia tai voisiko jotkin palat jättää tykkänään käyttämättä? Mistä voisi tietää saaneensa palapelin valmiiksi tai mitä jos koko rakennelma mitätöityisi yön aikana? Onko palapelin rakentaminen itsessään palkitsevaa vai onko tavoitteena saada kuva mahdollisimman nopeasti valmiiksi?
Minkälaisella taktiikalla sinä rakennat oman elämäsi palapeliä?
Aloitekyky merkitsee menestykselle
samaa kuin sytytetty tulitikku kynttilälle.
O. Battista
Joulun enkeli kuunteli, hiljentyi.
Satoi kultaa, kun kuuli sydänten kieltä.
Pieni enkeli lensi ja piiloutui,
jakoi siivillään hipaisten joulun mieltä.
Satu Pusa