Se on jännää, millaiseen vuoristorataan muutos ihmisen tempaisee. Ensin sitä leijuu lähes painottomassa tilassa. Sitten sitä tuntee sukeltavansa täydellä vauhdilla alas kukkulan laelta. Seuraavassa hetkessä vauhti hidastuu vuorenkorkuisessa ylämäessä. Hetken sitä ennättää vetää henkeä ja nauttia yläilmoissa avautuvista hulppeista maisemista, kun yhtäkkiä huomaa tarraavansa rystyset valkoisina turvakaiteeseen ja syöksyvänsä kita auki ja henki salpautuneena seuraavaa jyrkännettä alas. Ja juuri kun alkaa nauttia vauhdista ja vatsanväänteistä, sitä huomaakin rullaavansa tasanteelle – ja tyynen rauhallisesti ojentavansa uuden pääsylipun.

Joulukuu oli kohdallani vuoristorata-ajelua. Välillä naputtelin verkkosivutekstiä ja seuraavana aamuna taas totesin olevani tuotoksen kanssa täysin hakoteillä. Välillä kirjoitin lähes hurmioituneessa tilassa ja välillä tuijotin tuntitolkulla yhtä kappaletta. Mitä oikein haluan sanoa? Miten pystyn sen mahdollisimman yksinkertaisesti ja selkeästi sanomaan? Onko tuossa nyt menty selittelyn puolelle vai onko siinä sanottu yhtään mitään? Mikä olisi tässä kohdin sopivin sanavalinta? Mitä jos vaihdan … ei kiesus, nyt aivot kaipaavat happea! Hyvin usein irtaantuminen tekstin tuottamisesta edisti asian prosessointia – ja myös jouluvalmisteluja – varsin suotuisasti. Jos teksti seuraavalla kerralla joutikin tulla taas ties monennenko kerran uudelleenmuokatuksi, ainakin tiesin takuuvarmasti asian prosessoinnin olevan täydessä käynnissä.

Nyt, kun muutospyörre on ollut kuukauden ajan niin sanotusti päällänsä, ensimmäisten vuoristoratakierroksien hurmio alkaa tasaantua ja homman ydin kirkastumaan. Sanoisin, että muutama kierros vielä ja alan lähestyä sitä rauhallista maisemiennautiskelukierrosta, jossa yrittäjän nahanluontini konkretisoituu.